14.09.2018

Posted on

Huhhei, sanoisin näin ensimmäisenä. Lapsi täyttää ens kuussa jo vuoden, eikä täällä oo todellakaa ajankohtasta tietoa olemassa enää. Miehen kans muutettiin erilleen kesäkuussa. Kyllästyin siihen elämään, missä en saa olla sellanen ku oon. Kyllästyin myös siihen jatkuvaan riitelyyn ja vääntämiseen kaikesta mahollisesta. Tämä oli paras ratkasu kaikkien kannalta. Toki välimatkaa nyt on melkeen 300km, eikä isä ja lapsi tapaa toisiaan kovin usein, mutta tämä oli silti parasta meille kaikille. Nyt jo on huomattu se miten paljo paremmin meistä molemmat/kaikki voi ku asutaan eri kattojen alla, riittävän välimatkan päässä. Yhteydenpitoki on huomattavan erilaista.

Tytär synty tosiaan viime vuoden lokakuussa, jonka jälkeen elämä teki täyskäännöksen joiltai osin. Oon tajunnu mitä lapseni elämään haluan, ja millasen lapsuuden haluan hänelle tarjota. Sitä ei ois koskaa ollu eikä tullu, jos oltais jatkettu samaa rataa. Mieshän yritti kaiken hyvän lisäksi jouluna tappaa ittesä. Olin niin käsittämättömän vihanen, että sana vihanen on aika mitätön tässä kohtaa. Toki ymmärrän sen, että joskus voimat loppuu ja voi ajautua epätoivosten ajatusten valtaan. Mutta jouluna!! Noh, siitä selevittiin säikähyksellä, niinsanotusti.

Asutaan muksun kans nyt kahestaan. Kesä asuttiin mun isän luona, ja se oli ihan hyvä ratkasu siihen hetkeen, koska ensinnäkään ei löyetty asuntoa mistää ja en ois varmaan ens alkuun pärjännykkää pikkusen kans omin voimin. Hirveästi ollu kaikkea hommaa ja paperityötä sun muuta, että tähän asuntoon päästiin ja tavaraa saatiin. Minähän jätin kaikki huonekalut ym. miehelle, koska en jaksanu alakaa niistä tappelemaan enää erikseen. Hommasin sitte käytettynä kaiken sen mitä täällä nyt on. Ihania ihmisiä on olemassa ja usko ihmisten hyvyyteen on palannu, koska olin riippuvainen muiden avusta, ja sen kaiken avun sain mitä kaipasin. Enemmänki.

Yritin tutustella yhen miehen kans tuossa aiemmin, mutta alako ahistaa heti alakuusa niin paljo että jäädytin koko homman ennenku se ehti alkaakkaa. Ja ku rakkaus miestä kohtaan on kuitenki olemassa ja se ei oo mikään pieni rakkaus mitä häntä kohtaan tunnen. Vaikka yhteiselämä isolta osin oli täyttä paskaa, niin nyt ku ollaan omissa kodeissa ja molemmilla on omaa tilaa ja aikaa (mitä kaivattiin kovasti kumpiki) niin jotenki kaikki se aika mikä vietetään yhessä, on aivan erilaista, jopa ihanaa sanoisin. Toki on asioita mitkä ei oo muuttunu, ja juuriki niitä asioita miksi päätin lähteä. Siinä lienee syy miksi en voi koskaa palata.

Kaikki se väkivalta mitä meijän suhteessa oli, on tehny minusta erilaisen. Ja kaikki tämä kipu minkä oon kestäny saavuttaakseni mulle ja lapselle sen mikä me ansaitaan, on opettanu mulle paljon. Minä oon vahva, minä pystyn ja kykenen. Minä uskallan. Minä oon sen arvonen. Lapsi on kaiken sen arvonen. Ennen kaikkea tuo pieni tyttö ansaitsee vaan parasta elämässä. Parhaani aion hälle tarjota, ja hänen eteen kaiken teen. En oo koskaa tuntenu näin suurta rakkautta ketään kohtaan, mitä lastani kohtaan tunnen. Tiiän nyt, että on aivan sama mitä elämä minun eteen heittää, niin mitään sellasta se ei keksi, minkä yli minä en pääse. Ei oo mittää semmosta maailmassa, mikä sais minut enää luovuttamaan. Mulla on tytär, joka on syy taistella.

Oon saanu paljo kiitosta, arvostusta ja kunnioitusta, paljon positiivista palautetta kaikesta siitä mitä oon tehny viime kuukausien aikana. Paljon se on vaatinu voimia, mutta tämä hetki palkitsee sen täysin. Kaikki ne hetket mitä saan viettää tyttären kans. Kaikki ne illat ku se painaa päänsä minua vasten ku istutaan sohvalla. Kaikki ne naurut mitä kuulen päivittäin ku leikitään ja pelleillään. Mistään en tuu koskaa olemaan omalla kohallani niin ylpeä ku siitä että minä jaksoin kaiken tämän. Kiitos minä! Kiitos että muutuit niin vahvaksi, mitä nyt oot ku peiliin katot. Kiitos että saan hehkua nyt, ku sitä eniten tarvin.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

+ 41 = 43